Seiobo tuolla alhaalla (2008) ei ole aivan yhtä onnistunut kuin Saatanatango (suomeksi 2019) tai Vastarinnan melankolia (2022), mutta ei se mitään, sillä Krasznahorkain lukeminen kannattaa aina.

Romaanissa seurataan taiteilijoita ja taiteen ystäviä eri aikoina ja eri paikoissa. Kirja ei avaudu helposti, ja mysteeriä syventää, että sen Fibonaccin lukujonon mukaan merkityt luvut alkavat yhdestä ja päättyvät numeroon 2584.

Taide antaa teoksen henkilöhahmojen elämälle merkityksen. Täydellistä ei ole olemassa, kerronta argumentoi, kuten ei myöskään alkuperäistä tai ainutlaatuista. Inhimillinen ilmenee kuitenkin parhaiten kopioissa ja epätäydellisyydessä.

Olemme vajavaisia, Krasznahorkai korostaa, mutta osaamme kuvitella. Siksi taide nousee hänellä tieteen yläpuolelle.

ROMAHDUS on väistämätön, Krasznahorkai toistelee, mutta korkeakulttuuri lohduttaa ja synnyttää raunioille uuden sivilisaation.

Kirjallisuuskin toimii vastavoimana maailman korruptoituneisuudelle ja hidastaa näivettymistä, jolle emme voi mitään.

Unkarilaista on luonnehdittu jopa apokalyptiseksi prosaistiksi, mutta voi olla, että minäkin olen ymmärtänyt hänet osin väärin. Hänen romaaninsa ovat erittäin synkkiä, mutta pohjimmiltaan niissä ehkä sanotaan hyvien tarkoitusten riittävän. On turha vaatia itseltään, toisilta tai taiteelta enempää.

Krasznahorkain hengenheimolaisina voidaan pitää Thomas Bernhardia ja Jon Fossea. Unkarilainen sijoittuu mentaliteetiltaan suurin piirtein heidän väliinsä. Hän ei ole yhtä levoton kuin Bernhard, eikä yhtä tyyni kuin Fosse, mutta jakaa edellisen musikaalisuuden ja jälkimmäisen hengellisyyden.

Kuten Bernhardilla, elämä on mieletöntä, mutta kuten Fossella, järkeä siihen tuo korkeampi voima, Krasznahorkain tapauksessa taide. Vasta taiteen jättäessä tekijänsä elämä vyöryy kokijansa päälle.

Tyylikeinona pisteitä käytetään vähän, esimerkiksi suomen kielelle raskaudessaan jokseenkin luonnottomia sivulauseita runsaasti. Kääntäjä Minnamari Sinisalo tekee kuitenkin loistavaa työtä, tehden uppoutumisen mahdolliseksi.

Krasznahorkain tasosta kertoo, että hänen viimeisintä suomennostaankin voisi lainata melkeinpä mistä kohdasta tahansa. Teksti on kauttaaltaan upeaa. Kirja huokuu surua ihmiskunnan enemmistön ymmärtämättömyydestä ja kiitollisuutta taiteilijoiden näkemästä vaivasta.

Tähän tapaan: ”hän katsoi Kristusta silmiin, eikä nähnyt niissä muuta kuin pelkkää murhetta, ikään kuin murhetta ilman syytä, hän jähmettyi ajatuksesta, MURHETTA, NOIN VAIN, KAIKESTA, luomakunnasta, olemassaolosta, olevaisista, ajasta, kärsimyksestä ja koettelemuksista, syntymästä ja kuolemasta”.

KIRJAILIJAN alter ego harhailee turistina suuren taiteen perässä. Hänkin etsii aitoutta, mutta päätyy epäaidon ja -täydellisen äärelle.

Todellisuus ei esimerkiksi Ateenan tarunhohtoisen Akropolis-kukkulan suhteen vastaa kuvitelmia: ”hänen pitäisi oikeastaan itkeä, koska oli täällä, eikä kuitenkaan ollut, itkeä, koska saavutti sen mistä oli aina unelmoinut, eikä kuitenkaan saavuttanut.”

Muutkin kohdatut hahmot ovat sitä mieltä, että kultainen aika löytyy tarkemmin määrittelemättömästä menneisyydestä, ja että meidät on tuomittu toistamaan sen kaikuja. Kuulostaa masentavalta, mutta Seiobo tuolla alhaalla sisältää myös lukuisia kauneuden ja tyytyväisyyden hetkiä liittyen etenkin luomiseen.

Jotkut varmaankin kummastelevat Krasznahorkain loihtimia pitkiä jaksoja, joissa paneudutaan esimerkiksi itäisen kristinuskon tai nō-teatterin historiaan, mutta yleistiedosta kiinnostuneet ahmivat nekin.

Saatanatango ja Vastarinnan melankolia ovat joka tapauksessa tiivistetympiä ja toimivampia. En väitä unkarilaisen keskittyvän Seiobo tuolla alhaalla -tekstissä toisinaan epäolennaisuuksiin. Proosa pysyy perusteltuna, mutta välillä historiasta kirjoitettaessa turvaudutaan liikaa lähteisiin.

Romaanissa taiteilija on kaikkialla ja kaikkina aikoina pelkkä välittäjä, eikä hänessä ole muuta erityistä kuin kyky vastaanottaa muualta, kenties taivaasta, lähetettyjä viestejä. Ne johdattavat hänet suuren arvoituksen äärelle. Vastausta ei löydy todennäköisesti siksi, ettei tyhjentävää totuutta ole.

Onneksi jo pelkkä taiteen tekeminen riittää – jopa siinä tapauksessa, ettei luomuksella ole vastaanottajaa. Luomistyötä verrataan keskeytymättömään rukoukseen. Se vaatii intensiivistä keskittymistä, mutta muuttuu tottumisen myötä luonnollisimmaksi tavaksi olla.

Kyse on ei enempää eikä vähempää kuin elämän säilyttämisestä: ”voimme valita kaaokseen tuhoutuvan maailman sijaan korkeamman maailman, joka pitää kaiken koossa, suunnattoman ykseyden, sen me voimme valita”.